Collie Kimi oli äitini silmäterä ja ystävä, jonka kanssa äiti kisasi mm. pelastuskoiralajeissa. Äidin suureksi suruksi Kimi jäi kuorma-auton alle samana päivänä, kun hän tuli kanssani laitokselta. Olemmekin jälkeenpäin usein puhuneet, että koira "teki tilaa uudelle elämälle". Surullinen, mutta samalla kaunis ajatus. Johtuneeko siitä syystä vai mistä, mutta jotenkin colliet ovat aina vedonneet minuun voimakkaasti ja luulen, että meidänkin laumassa voi joskus olla vielä pitkäkarvainen collie...

Siru oli isäni koira. Upea, perinteinen pystykorva, joka oli ns. kaikenviljan koira. Siru eli perheessämme pitkän ja onnellisen elämän. Isän ja äidin "kasvattajanura" jäi hieman vaatimattomaksi, Siru synnytti vain yhden pentueen josta siitäkin jäi eloon ainoastaan yksi poikapentu, Rolle. Siru astutettiin muutamia kertoja vielä tuon pikkuruisen pentueen jälkeenkin, mutta synnytysvaikeudet ja tyhjäksi jäämiset eivät sitten tehneet Sirusta jalostuskoiraa.

Meidän lasten ja Sirun riemuksi perheeseen otettiin toinenkin koira, sekarotuinen pölyhuiskan näköinen valloittava otus Sissu. Hän oli shitzun ja tiibetinspanielin mixaus, oikea pörriäinen ja ilopilleri. Sissu kulki myös mukanamme Sirun lailla reissuilla, juosta hymppäsi perässä tai matkasi isän repun päällä tyytyväisenä maisemia ihastellen. Lähtemättömästi mieleen on jäänyt tämän pikkukoiran ihmisrakkaus, suunnaton into uimiseen ja uimisen jälkeisiin juoksuhepuleihin.

Kun Siru siirtyi "latvalinnunpyyntiin", oli tarkoitus ottaa seuraavaksi lintu- ja perhekoiraksi irlanninsetteri. Pitkään mietimme tuota rotua ja lopulta päädyimme siihen sen kauniin ulkomuodon vuoksi. Isä oli tuolloin esiupseerikurssilla Helsingissä, paljon pois kotoa. Eräänä päivänä isän poissa ollessa perheeseemme sitten ilmestyikin "setteri", sekarotuinen pystykorvapoika. Pentu oli syntynyt "navetan alle", pelkäsi ihmisiä ja oikeastaan kaikkea mahdollista. Olihan se isälle mukava yllätys, kun sai haudata setterihaaveet. Pennulle oli mietitty äidin ja sisaren kanssa kutsumanimeä ahkerasti, mutta sopivaa ei ollut vielä löytynyt... kunnes isä palasi kotiin kurssilta yöjunalla, hieman juhlineen oloisena. Mistä lie äidille muljahtanut mieleen, mutta pentuparka sai saman tien nimekseen "Jurri".. eikä siihen asiaan ollut kenelläkään nokan koputtamista. Jurrista kehkeytyi Sirun veroinen metsästyskoira ja se reipastui nopeasti elellen leppoisaa elämää harmaapartaiseksi vanhukseksi saakka. Jurri oli tuollainen pystyryhtinen, suoraselkäinen poika. Sellainen koira, mikä majuri Puustiselle sopi paremmin kuin hyvin.

Isää, äitiä ja lapsuuteni ajan ihania koiria saan kiittää ja syyttää tästä palavasta rakkaudestani koiriin. Myös läheisyyden tunne luontoon ja halu metsässä kulkemiseen ovat peruja lukemattomista reissuistamme luontoon ja eräälle eräkämpälle. Luulen myös, että halu auttaa eläimiä ja tarjota koti kaikille maailman hädänalaisille koirille ja kissoille juontaa juurensa kasvukotiini, otettiinhan sinnekin uutta kotia etsivä Sissu ja erään maatalon navetan alta löytynyt pieni pystykorvanpentu...